After the storm

Mä tajusin et mä en oo vieläkään hyväksyny mun äitin kuolemaa. Joka päivä joku asia mua muistuttaa siitä ja mä oon sille edelleen niin katkera. Mä oon vihanen siitä et se jätti mut. Mä oon vihanen itelleni siitä et mä en ollu sen kanssa tarpeeks. Mä olisin voinu olla siä saattokodissa vielä useemmin, mut mä en halunnu mennä sinne. Mä olisin voinu kertoo sille kuinka paljon mä sitä rakastan ja kuinka mun mailma hajoo jos se ei oo täällä enään.

Äiti oli saatto kodissa vajaan viikon ja sinne mennessään se käveli sinne ihan ite. Sillä oli meikit ja kaikki mukana, koska se ei ikinä halunnu näyttää räjähtäneeltä. Se kävi normaalisti tupakalla ja jutteli niitä näitä. Se sano mulle sillon et ” en mä tänne jää vielä”. Mä muistan kuinka vaan hymyilin vastaan, mä tiesin kuinka paljon äiti pelkäs kuolla. Se ei todellakaan ollu valmis vielä lähteen. Sitten se lisäs että, mä odotan ainakin niin kauan että tuot tytön kattoon mummia vielä. Mä jotenkin uskoin sitä ja viivytin likan viemistä sinne. Likka oli vuodenikänen sillon että ite tilanteesta se ei juuri mitään tajunnu. Äiti oli ollu siä neljä päivää kun mä vein likan sinne. Äiti ei tunnistanu ketään enään ja kyseli missä mä oon, mutta ei tajunnu kun sanoin et oon tässä. Mun tytär oli ainut jonka se tunnisti.

Mun mies tuli hakeen likan multa pois sieltä ja mä jäin sinne vielä äitin lapsuuden kaverin kanssa. Äiti oli nukkunu koko päivän eikä ollu puhunu juuri mitään. Istuun se ei jaksanu nousta eikä mitään. Sen jälkeen kun likka oli haettu niin yhtäkkiä äiti alko hokeen vaan et ”auttakaa nyt, mun täytyy nyt lähtee. Laskekaa nää laidat nyt heti. Uskokaa mun täytyy mennä nyt”.

Aamulla tuli soitto et äiti on kuollu. Samantien mä lähdin sinne ja matkalla mietin et tunsiko se sen jotenkin edellisenä iltana et oli sen aika lähtee?. Mä myös muistin et se sano mulle sillon ku se sinne joutu, et se ei sieltä lähte ennenkun on likan nähny. Samalla sekunnilla mua alko vituttaan et olin vieny likan sinne. Mutta tajusin myös sen ettei kenenkään oo kiva elää sellasten kipujen kanssa.

Oon miettiny monesti et oliskohan äiti selvinny jos se ei olis luovuttannu heti kun kuuli syövästä. Mun täti taisteli sitä vastaan ja eli monta vuotta. Mutta kun äiti kuuli syövästään se oli lähikuppilassa samantien itkemässä kuinka hän kuolee.

Mun ja äitin välit ei aina ollu ihan kamalan hyvät, silti se oli mun kaikkeni koska mulla ei muita ollut. Sillon kun se sai kuulla sen syövästä niin mä kuulin asiasta mun naapurilta. Mä en reagoinu asiaan mitenkään. Mulle tuli tosi turha olo, koska mä en pystyny itkeen, enkä mä pystyny sanoon mitään. Mä uskoin koko asian vasta sitten kun mulla ei ollu enään äitiä.

Katkeruus siitä kuinka mun piti jaksaa ja pärjätä saa mut edelleen itkeen. Jos mun piti pärjätä ni minkä takia mun tilanne on tällänen. Mä pilaisin mun luottotiedot ja hylkäsin melkein oman lapseni. Mä join jatkuvasti ja olin aina pois.

Kaikesta huolimatta, tottuuko ikinä siihen joku ihminen on kokonaan pois elämästä, siihen ettei voi enään soittaa ja kysyä kuulumisia. Mä en edes muista miltä mun äiti tuoksu. Mä en muista kunnolla miten se elehti tai miten se puhu. Mä en käsitä miten oon voinu edes unohtaa tollasia asioita. Tiedän ettei suru lopu koskaan, mutta missä vaiheessa se helpottaa?