After the storm

Miten ihmeessä mä voin saada kipinän takas tähän suhteeseen?  Oon kyllä tietonen siitä että yksin sitä en saa takas ja et molempien täytyy tehdä töitä. Ehkä meijän pitäis viettää enemmän aikaa kaksin, mut ongelma on se et lasta ei saa ikinä mihinkään hoitoon. Ja sit jos me joskus saadaan olla kaksin niin me ei edes tiedetä mitä me tehään. Meijän on pakko aina lähtee johki koska todennäkösesti mun pikkuveli suostuu vahtii likkaa parisen tuntia sillä ehdolla et se saa pelata pleikkarilla. Mä niin kaipaan sitä tunnetta kun saa perhosia vatsaan jonkun ihmisen takia. Sitä et tunnetta kun oikein odottaa et nään toisen uudestaan. Kyllähän suhteet aina tasaantuu, mut mä kaipaan sitä kipinää mun elämään ja se kipinä on pahasti hukassa!

Muistan kun tapasin mun miehen, mä olin autokorjaamolla töissä sillon. Mun työkaveri oli soittanu sille et ”täällä olis nainen asentamassa autoja”. No ei siinä kauan menny kun herra saapu autollansa hihnan vaihtoon. Seuraavalla viikolla se tuli öljyn vaihtoon. Huvittavaa siinä oli se et mun mies on itekki ajoneuvon asentaja ja sillä olis ollu puitteet ja tarvikkeet tehä ne rempat autoon ite paljon edullisemmin, mut se sano et sen oli vaan pakko nähä mut uudestaan. Parin viikon päästä siitä mun työkaveri soitti ja sano et tää kyseinen herra haluis sun puhelin numeron. Mä en tiedä miks mä annoin sen, mä olin ollu pitkään suhteessa toisen kanssa, mut mä halusin tutustua siihen paremmin. Koko kesä me oltiin yhessä, mut sit alko tulee ongelmia. Kyllä meijän ikäero oli sillon aika suuri. Ei sen puoleen ei se pienentyny oo vieläkään, mut mä olin vasta 16 ja se oli 24 joten piti olla välillä aika hiljaa.

Me erottiin kerran sillon syksyllä, mut oltiin edelleen yhteydessä ja nähtiin usein. Mä olin päättäny et mä saan sen miehen kokonaan itelleni. Ja mun luonteeseen kuuluu et jos mä haluun jotain niin mun on pakko saada se keinolla millä hyvänsä. No syksyllä mä olinkin jo raskaana ja edelleen oli ongelma et miten saan ton miehen pysyyn mun elämässä. Aborttia en sillon edes harkinnut ja vieläkään en päätöstäni oo katunu. Mun mies ei kyllä ollu mun kanssa samaa mieltä asiasta et mä pidän sen lapsen, mut olin päättäny et pärjään sit vaikka yksin.

No onneks mä sain sen mitä halusin. Vaikka oli omat sotkumme suhteessa niin se aina tuntu oikeelta. Jopa ton viimevuotisen eron jälkeen tää tuntuu edelleen oikeelta, mut mä en tiedä missä on meijä’n rakkaus toisiamme kohtaa. Se ei oo enään millään tavalla samanlaista kun se on joskus ollu. Mä en tiä mihin mä oon kadottanu itteni tai sen ihmisen joka olin sillon. Voiko suhde muuttaa oikeesti ihmistä niin paljon ettei enään tunne itteensä?