After the storm

Kaadan kupin kahvia ja mietin miten kirjoitan ensimmäisen lauseen. Miten kirjoittaminen voi takuta näin paljon? yritän kuintenkin.. Viimeiset kaks vuotta ei oo ollu ihan mitään prinsessan unelmaa, tai no eihän elämä sitä muutenkaan ole. Oon aina ollu jääräpää luonteelta ja ehkä jotenkin ”kova”. No eipä siihen loppujen lopuks paljon tarvinnu et mut sai tallottua maahan. Sanoisinko et oli huono hetki.

Kun mun tytär synty sillä oli kolmannenasteen aivoverenvuoto ja toivottiin et se pysyy hengissä. Raukka parka oli vielä muutenkin niin pieni syntyessään. Mä joka päivä menin sairaalaan aamusta ja lähdin illalla. Muksun isä ei siellä halunnut olla.Tai no tuli se sinne kuuden jälkeen käymään kun ei tarvinnu maksaa enää parkkimaksua. Mä muistan kun se sano mulle et ”jos tyttö ei tästä selviä ni sitä ei oo tarkotettu tänne” MITÄ??? miten helvetissä se voi sanoo noin, sen oma lapsi makaa teholla ja sitä ei kiinnosta vittuakaan. No onneks kaikki käänty parhain päin ja saatiin tyttö kotiin. Meillä meni miehen kanssa jo sillon huonosti, mut ajateltiin et me tarvitaan isompi asunto koska asuttiin kolmisin sillon yksiössä. No me pistettiin kämppä myyntiin ja ostettiin isompi asunto. Muutettiin sinne Tammikuussa 2011 ja alko menee vähän paremmin. Mies tuli mukaan tytön sairaala käynneille ja alko elään sitä perheelämää meijän kanssa. Helmikuussa oli tytön viimeinen sairaala käynti. Me selvittiin aivoverenvuodosta ja epilepsiasta. Ja likka kasvokin ihan normaalisti, mun mielestä liian nopeesti. No nyt kun kaikki oli hyvin ajattelin et olis aika levähtää ja käsitellä menneet asiat.

Tytön yksivuotis synttäreillä, mun äiti tuli käymään siellä. Se veti mut yhdessä vaiheessa sivuun ja sano et mä elän enään kuukauden. Mä kyllä tiesin sen syövästä, mut joo kiva et se ilmotti asiasta , olis ollu kivempi jos olis ilmottanu vaikka seuraavana päivänä. No kyseinen kuukausi meni melko nopeesti ja äiti kuoli tasan kuukauden päästä siitä kun oli tän asian mulle ilmottanu. Ennen kun sen kuoli se kuitenkin sano mulle et pidä huoli pikkuveljestä. Mähän olin huolehtinu siitä mun koko lapsuuden, sillä on isä ja mummu. Tosin en tota äitille voinu sanoo. Se aina sano et hän on huolissaan sun pikkuveljestä, mut kyllä sä pärjäät! No vittu.. En pärjänny, en sitten millään lailla. Äitin kuoleman jälkeen mä olin tosi hukassa. Ja mä olin katkera. Miks mut piti jättää yksin? Miks mun piti pärjätä? Miks mä en saanu olla heikko? Meni aika kauan aikaa tajuta et mä en voi soittaa sille tai et se ei oo tulossa enään ”lapin” reissun jälkeen takasin.

Mun parisuhde kaatu. Toi mies sai kamalaia raivareita ja käyttäyty kun mikäkin mulkku. Mä muutin tytön kanssa pois ja yritin jaksaa. Mut en mä jaksanu. Se miten mun eksä vainos mua ja miten se käyttäyty sai mut vaan huonompaan jamaan. Mä olin yksinkertasesti loppu. Mä sekoilin viinan ja miesten kanssa, mä vedin itteni vippi kierteeseen ja mä pilasin elämäni. Mä olin tosi huono äiti!

Yks kerta mä vaan pimahdin. Mä istuin keittiön pöydän äärellä lääkkeitten kanssa ja olin valmis tappaan itteni. Kunnes mä muistin et mulla on lapsi ja millasta on olla ilman äitiä. Tyttö tuhisi sängyssä. Jos mä olisin tehny itelleni jotain niin kuka olis likan löytäny tai tullu hakee? Ei kukaan. Mä tajusin et mun oli saatava apua. Mä otin yhteyttä lääkäriin ja pitkän taistelun jälkeen pääsin mielenterveyspoliklinikalle. Ne laitto mulle kolme kuukautta sairaslomaa ja reseptin käteen. Mä sanoin et mä en aio alkaa syömään mitään lääkkeitä. Mä halusin et mun fiilikset on aitoja. Mä tiesin et ne ei suostu jatkaan mun sairaslomaa jos mä en niitä lääkeitä syö, mutta mä päätin et mä en niitä tarvi. Minkä helvetin takia kaikille tarjotaan lääkkeitä? Jos on paha olla niin ei siihen lääkkeet auta. Lääkärit ite sanoo et asiat pitää käsitellä ja mennä eteenpäin, mut noi lääkkeethän vaan vaikuttaa mieleen. SAIRASTA!!! Sitä apuakin on niin pirun vaikee saada.

Mä lähdin kesän alussa jenkkeihin tytön kanssa ja kun tulin sieltä elokuussa pois olin kun eri ihminen. Mä voin oikeesti hyvin. Amerikassa ollessani tajusin et mun asiat on tosi huonosti. Mua ehkä autto se et en pystyny tekeen asioille mitään siellä. Mä en voinu avata mun laskuja enkä mä voinu rytee siinä itsesäälissä. Mun oli vaan pakko porskuttaa eteenpäin.

Kun oltiin oltu suomes jonkin aikaa tajusin et mun sairasloma loppuu kohta ja et ne ei aio sitä varmasti enään jatkaa. Mä kattelin avoimia koulupaikkoja ja hain kouluun. Sain sieltä paikan ja se oli mun pelastus. Lapsen isän kanssa käytiin parisuhdeterapiassa et saatais asiat korjattua ja ne saatiin. Ainakin vähän aikaa meillä on menny hyvin mut tuntuu et ollaan menossa taas samaan pisteeseen. Mä nousin sieltä paskasta jo kerran ylös joten en aio sinne enään takas mennä. En anna enään kenenkään polkee mua niin alas missä sillon olin, mun tyttö tarvii mua ja mä oon nyt oppinu oleen sille kunnon äiti.