After the storm

Olen kirjoittanut blogia jo pitkään, tosin aivan eri paikassa. En tiedä olinko fiksu poistaessani vanhan blogin ja aloittaessani uuden. Ilmoitin kyllä vanhoille lukijoilleni että alotan uuden blogin ja lopetan vanhan, nyt on vaan se ”pelko” et lukeeko mun blogia enään kukaan. Toisaalta enimmäkseen mä kirjotan tätä itelleni, en tiedä miks. Tottakai mä haluan et muut lukee ja jos joku saa tästä jotain apua niin se on huippu juttu, mut kai tää on mulle ns. ”terapia” keino.

Mä oon 20-vuotias opiskelija, mulla on 2-vuotias tytär. Mä oon oppinu kaiken kantapään kautta. Pariin viimevuoteen ei oo ollu enään kukaan sanomassa et ”tee asiat erilailla”. Ja jotenkin kyllä huomaan sen nykyisestä tilanteesta et kukaan ei tullu sanoon mulle mitään.

Mä kasvoin mun äitin ja tädin kanssa koko lapsuuden. Isästä ei oo tietoo. Mun täti kuoli muutama vuosi sitten syöpään ja äiti kaks vuotta sitten samaan tautiin. Mun mummu on alkoholisti ja toinen täti on.. miten sen nyt sanois.. omanlainen persoona. Eli jos mä tarvin mun tytölle hoitopaikkaa tai omaa aikaa itelleni niin sitä ei ole, siitä voin vaan haaveilla.

Teini iän oon eläny ihan kunnolla rällästäessä niinkun moni muukin varmaan. Tosin jouduin huolehtiin mun pikkuveljestä aika paljon sillon, mutta nykyään sekin on kunnon poika! Joten kaippa on menny se perille ettei tee niinkun sisko teki.

Vuosi takaperin mä erosin mun lapsen isästä ja suoraan sanottuna siitä se helvetti alko. Se piinas ja kyttäs mua kun mikäkin hullu. Se sano ettei halua olla lapsen kanssa tekemisissä eikä auttaa mitenkään. Se saatto tulla talon tien sivuun ja kytätä sieltä mitä mä tein. Suhteen aikana se polki mut niin maan rakoon kun ihmisen voi vaan polkee. Mä en osannu aavistaa että mä voisin olla niin heikko ja antaa jonkun tehä mulle niin. Kaiken sen paskan jälkeen mä olin suorastaan loppu ja mietinkin monesti et mitä helvettiä mä edes teen täällä. Ei ollu helppo olla yksin koko mailmaa vastaan. Eikä todellkaan ollut helppo yrittää olla äiti pienelle tytölle joka sitä tarvitsi.