After the storm

Kamalan ahdistava tunne. Tuntuu et kaikki asiat kaatuu taas niskaan. Mikään ei kiinnosta ja oon kamalan väsyny koko ajan. Oon ravannu lääkärissä sen takia et saisin jotain selitystä, mutta se selitys taitaakin olla se että mä alan oleen taas romahtamispisteessä. Miljoona asiaa mun pään sisällä ei yksinkertasesti vaan enään mahdu sinne. Koulu, parisuhde, lapsi, työt, oma hyvinvointi, kaverit, talous jne.. Tosin ton oman hyvinvoinnin voi ottaa pois, oon nimittäin huomannut et taas oon jättänyt sen tärkeimmän huomioimatta. Mä syvästi ihmettelen mikä mut ajo tähän tilanteeseen uudelleen. Luulinko mä voivani liian hyvin? Helvetti mä tunnen itteni luovuttajaks jos päästän itteni samaan pisteeseen missä olin. Huvittavaa on se, et jos mä menisin lääkäriin ja sanoisin et mä tarvin apua niin en sais sitä. Mun tilanne ei oo tarpeeks huono vielä. Viimeks sain apua siinä vaiheessa kun olin aivan loppu enkä välittäny enään mistää. Ja nekin hoidot lopetettiin koska en suostunu syömään lääkkeitä.

Oon yrittäny miettiä vaihtoehtoja tälle, voiko tää johtua tästä parisuhteesta? Mun mielestä mun parisuhde voi ihan hyvin, mutta oon huomannu sen, että jollain ihmeen tavalla toi mies saa mut aina jättään mun ns. ”omanelämän” . Ennen mä kävin kavereitten kanssa kahvilla. Kaverit kävi mun luona kahvilla. Mä liikuin ja tein kaikkee.. ja nyt, mä oon AINA kotona. Mä en tee mitään, mä en nää ketään, mä vaan oon. Meillä ei oo ollu mitään fyysistä tai henkistä väkivaltaa, mut jollain ihmeen tavalla musta tuntuu et mua tungetaan taas siihen nurkkaan josta mun oli niin vaikee päästä pois ja sit kun pääsin siitä pois, niin mun elämästä tehtiin helvetti keinolla millä tahansa. Se on fakta et jos mä teen jotain niin siitä tulee sanomista. Jos mun mies nukkuu ja mä haluan mennä kahville niin se ei tykkää siitä. Mutta mitä mun pitää tehä kaheksalta illalla jos kaikki nukkuu ja mua ei väsytä. Mä oon vasta 20, mun mielestä mä voin ihan hyvin käydä kahvilla kaverin kanssa, siinä menee korkeintaan se tunti aikaa. Käyhän mun mieskin salilla kaverinsa kanssa aina muutaman kerran viikossa, ja siinä menee ainakin se kolme tuntia aikaa.

Toinen asia.. Pää pitäis tyhjentää. Mun olis korkee aika alkaa tajuaan et mun äiti ei oo enään täällä. Mä tiedän että se ei oo, mut jotenkin alitajusesti mä odotan niin kovasti et mä nään sen, jos saisin yhen puhelun soittaa sille, tai kertoo kuinka paljon mä sitä kaipaan. Mä oon niin vihanen että se jätti mut yksin. Mua vituttaa että se lupas sen et mä pärjään, mut kun mä en oikeesti jaksa, mä en pärjää. Mä haluisin et se olis täällä ja kertois mitä mun pitää tehä. Se kipu ja viha mikä on mun sisällä, en osaa edes selittää sitä tunnetta. Mut jos yrittäisin kuvailla niin se meni kutakuinkin näin.. Mä oon pimeessä huoneessa, tuhat kiloo tiiliä mun päällä ja kukaan ei kuule kun mä huudan apua. Tai ne jotka kuulee niin ei avais edes sen huoneen ovee, ne kävelis vaan ohi. Tolta musta tuntuu.

Nyt kun sain kirjotettua tän, tajusin itekki et mun tilanne on menossa samaan jamaan missä olin sillon. Ehkä mun ei pitäis alkaa taas miettiin omaa hyvinvointia ja koittaa rakentaa taas tilaa hengittää!